About
El Blog!, Touppi's Super Eleet Blog.
Tuomas Toivonen
Subscribe
Subscribe to a syndicated feed of my weblog,
brought to you by the wonders of RSS.
Flavours
There's more than one way to view this weblog; try these flavours on
for size.
Links
These are a few of my favourite links.
Sat, 10 May 2008
Hezbollah communications network as a "lifesaver" - what utter nonsense!
Read an article on Electronic Intifada's Lebanon coverage analyzing the current situation. And I must say I am appalled. I am so squarely in the March 14 camp that this quote from the article simple ruffles my feathers.
"Given this context it is clear why Hizballah, as expressed by a press conference given by Hassan Nasrallah this week, was outraged by the government's decision to attempt to dismantle this telecommunications network, that without a doubt assisted in saving Lebanese lives during the 2006 Israeli attack."
Granted the HA wouldn't be the world's premier guerrilla force if they didn't make use of technology extensively and the communications network surely is a core component of their arsenal. But I can't believe that such historical revisionism as evident in the above quote can be put forward. How about the HA not starting the war in the first place? There is nothing that would have saved more lives - not to mention property and overall well-being of the Lebanese civilians.
Yes, there is no shortage of valid criticism of both the March 14 and the Israelis (and of lumping them together for this sentence) but to blame anyone else than the HA for instigating the July 2006 war is simply wrong. And yes, the network may have stopped a full scale Israeli invasion and occupation up to the Litani river, but it still doesn't make the quote right. The HA started it and they're the ones responsible.
Fri, 09 May 2008Having been very busy the last couple of days I completely missed the events in Beirut until checking my blog feeds late last night. Call me naive, but I had not expected events to come to this. Perhaps I had been lulled at thinking the never ending crisis to elect a president would simply continue. And that the Hariri tribunal would somehow be a positive force in breaking the gridlock. Naturally that was not to be.
Nevertheless the latest events simply feel very surreal. I am ashamed to admit, but part of the charm of Beirut for me has always been its tumultuous past. Having the odd derelict building and having walls pockmarked by bullets is romantic in a way, but only if you can believe that its what has been and that now it is different, that the future (no pun intended) is bright. When I visited Lebanon after the July 2006 war a lot of that "charm" wasn't there anymore: the war had become real. And even more now reading that yesterday Hamra Street had become one of the battle lines with Hariri militia on one side and the HA and Amal on the other. With my regular haunt, the Hotel Mayflower, a couple of blocks on the then-Hariri side of Hamra Street, I had hard time believing the events. This morning, of course, the news reports were that the HA have overrun West Beirut and that, according to some reports, they are taking control of many government offices.
What I find even more unreal is the speed at which Beirutis in the contested areas adapted to old habits of survival during urban warfare. Bloggers wrote about discussing the militia movements and locations of snipers on Facebook's chat. A lot of the blog posts reminded me of Jean Said Makdisi's book "Beirut Fragments: A War Memoir". Not as dramatic as e.g. the siege of West Beirut in 1982, but it is one thing to read a book about events twenty five years in the past and then reading about similar events being blogged more or less as they happen.
Hopefully there is a way out of the crisis. Not that I see one though. The HA have effected a Gaza in West Beirut and have little interest in seeing it reversed now that it is fait accompli. Rather their interest is to leverage the new status quo to elect a president and institute a government on their terms. Effectively this is a huge win for the Syrian regime and overall I would have to think a fatal blow for the tribunal. Assad couldn't break Lebanon over Hariri Sr. and Jumblatt's heads, but with the HA he is doing exactly that with Beirut and Hariri Jr. At the moment it seems that the LF and Phalange are reluctant to step in and help their March 14 compatriots. And the HA are doing what they can to not provoke them. Aoun, of course, is most pleased. No, I really can't see a way out. Every escalation since the July 2006 war has pushed up the ante in the HA's favor. Ans they've kept at it steadily. Ultimately it is Lebanon as a proxy in regional conflicts all over again.
Sat, 01 Mar 2008
Kolme vuotta Haririn salamurhasta
Ystävänpäivästä ja Rafik Haririn murhan kolmannesta vuosipäivästä on kulunut jo pari viikkoa. En ole muilta kiireiltäni ehtinyt sitä blogikirjoittelun merkeissä kunnolla muistamaan. Varsinaisena vuosipäivänä istuin Invalidisäätiön sairaalassa odottelemassa sormileikkausta (vanha lainelautailuvamma) ja luin Augustus Richard Nortonin kirjaa Hezbollah: A Short History. Hizbollahin "ulkomaisten operaatioiden päällikkö" Imad Mughniyeh oli aiemmin viikolla pommitettu Damaskoksessa.
Asiaan. Carnegie Endowement for Peace julkaisi viime kuussa raportin "The New Middle East". Joshua Landis blogissaan kehuu raporttia, Tony Badran sen sijaan suhtautuu kaikkea muuta kuin myötämielisesti raportin Syyriaa ja Libanonia käsittelevään lukuun. Ei erityisen yllättävää. Samaten vähemmän yllättäää, että oma näkemykseni on huomattavasti lähempänä Badranin näkökantaa. Muutamia huomioita.
Carnegien raportti lienee oikeassa huomauttaessaan, että Yhdysvaltain Syyrian vastainen politiikka muodostui Irakin sodan jälkimainingeissa. Syyria koki sodan ja sitä seuranneen Irakin miehityksen uhkana ja toimi totutun ja ilmeisen toimivaksi havaitun tavan mukaisesti, ts. Syyria avoimesti tuki vastarintaliikettä Irakissa kuten on tehnyt vuosikymmenet Libanonissa ja myös tukiessaan palestiinalaisia äärijärjestöjä. Syyrian hankaloittaessa Yhdysvaltain toimia Irakissa oli Yhdysvaltain vaikea edelleen tukea Syyrian roolia Libanonissa. Vaikka Yhdysvaltain tuki Libanonin demokratialle voidaan näin nähdä vähemmän pyyteettömänä on silti huomioitava Libanonissa syksyllä 2004 tiivistynyt vastustus Syyrian siirtomaavallan jatkumiselle. Haririn murhaan suoraan johtanut Syyrian vastaisuus oli Libanonissa sisäsyntyistä. Länsimaiden tuki seetrivallankumoukselle Haririn murhan jälkeen oli opportunistista, ei käynnistävässä roolissa. Näin ollen Yhdysvaltain Libanonin demokratiaa tukeva politiikka sai muotonsa vasta Haririn murhan jälkeen ja seetrivallankumouksen myötä.
Carnegien raportti myös toteaa, että keväällä 2005 järjestetyt Libanonin parlamenttivaalit toteutettiin vanhan, Syyrian saneleman vaalilain mukaisesti. Raportti käyttää tätä argumenttina epäillessään vaalit voittaneen March 14 -liittouman oikeutusta enemmistöön parlamentissa. En yksinkertaisesti ymmärrä väitettä. Miten parlamentin opposition toimet olisivat sen demokraattisempia? Päinvastoin: ministerien eri syksyllä 2006 ja sen perusteella vaatimus veto-oikeudesta hallituksessa; yli vuoden kestänyt Beirutin ydinkeskustassa telttaleiriä pitänyt mielenosoitus; presidentinvaalien sabotointi ja uuden presidentin valinnan ehdollistaminen uuden hallituksen valintaan, jossa oppositiolla veto-oikeus; ja kaiken huippuna tietysti Hizbollahin kesällä 2006 yksipuoleisesti aloittama sota Israelia vastaan. Vaikka nykyinen hallitus koostuukin mm. Samir Geagean ja Walid Jumblattin kaltaisista uskonnollisia ryhmittymiä edustavista sotalordeista ja Haririn klaanin oligarkeista on se silti vaalit rehdisti voittanut enemmistö ja on (toki enemmistönä se on helpompaa) toiminut näennäisen demokraattisesti.
Pari päivää siten kirjoittamassaan blogipostissa Landis toteaa anonyymisti syyrialaisviranomaisia lainaten: "Lebanon is no longer a card that Syria can play in the region. It is a card that is being used against us. We have no choice but to neutralizing it." Uskomatonta, kerrassaan. Avoimen propagandista roskaa, imho. Kannattiko aloittaa syksyllä 2004 autopommikampanja Libanonissa? Kenties hieman yllättäen se johti ylikansallisen tutkimusryhmän perustamiseen YK-mandaatilla ja rikokset käsittelevän kansainvälisen oikeusistuimen saattamiseen voimaan. Haririn murhatutkimusten saattaminen päätökseensä ei ole anti-Syyria -kortin pelaamista vaan yksinkertaisesti välttämättömyys.
Landis jatkaa lainaustaan: "Syria has no interest in hurting Lebanon or 'burning' it, as some claim. It is in Syria's interest to have a prosperous Lebanon as we demonstrated in 1990s." Uskoamatonta, kerrassaan. Syyrian avoin hegemonia Libanonissa 1990-2005 oli todellisen roistovaltion aikaa. Roistovaltion siinä mielessä, että Syyrian poliittinen ja sotilaallinen eliitti ryösti Libanonin varallisuutta mielinmäärin. Landisin omaa kommentaaria: "Syria and its Lebanese allies have no intention of abandoning the Lebanese government to Saad Hariri, Jumblat, and Geagea. They believe that they have the better position from which to wage the economic war that will surely decide the fate of both Lebanese and Syrians." Taloudellista sotaapa hyvinkin. Kun Libanonin vauraus ei ole enää Syyrian ryöstettävissä, on sopiva aika käydä taloudellista sotaa. Syyrian regiimi kokee Haririn murhatutkimukset itselleen eksistentiaaliseksi uhaksi ja siinä pelissa Libanonin kansantalous on muitta mutkitta uhrattavissa oleva nappula. Libanonia ei täydy konkreettisesti polttaa (no, autopommeja lukuunottamatta), mutta sen talouden kyllä saa tuhota.
En ymmärrä, miksi Landis lainaa täysin kritiikittömästi syyrialaisviranomaisten propagandaa vaikka itsekin toteaa (näiden väitteiden vastaisesti) Syyrian käydän taloussotaa ja toimivan Libanonin vastaisesti.
Vaan eiköhän tämä tältä erää Libanonin puolustukseksi ja Syyrian vastaisuutena. Kuten lienen aiemminkin todennut ei minulla ole mitään sinällään Syyriaa ja vielä vähemmän syyrialaisia vastaan, mutta Syyrian valtiokoneisto sortaa sekä kansalaisiaan että Libanonin enemmistöä kestämättömällä tavalla. Olisi varmaan kesällä käytävä Libanonissa tukemassa maan taloudelle kriittistä turismia, jonka erinomaiselta näyttäneen sesongin Hizbollah meni toissakesänä tuhoamaan.
Fri, 14 Sep 2007
Libanon ja Syyria, Badran ja Landis
Kuuntelin eilen illalla kotimatkalla radio-ohjelman jälkilähetyksen (podcastin, siis), jossa Joshua Landis (Syria Comment) ja Tony Badran (Across the Bay) väänsivät kättä Yhdysvaltain ja Syyrian suhteista. Landisin ja erityisesti Badranin tuntien keskustelu pyöri Libanonin ympärillä. Kuten blogissaankin oli Badranilla kova tarve diskreditoida Landis, osoittaa tämä syyriamieliseksi hännystelijäksi. Landis puolestaan pyrki olemaan oikein asiallinen ja "aikuismainen" vaikka joutuikin muutamaan otteeseen pahasti puolustuskannalle. Mielenkiintoista oli kuitenkin kuulla Landisin ja Badranin keskustelevan muuallakin kuin blogeissaan.
Seuraavassa muutamia kommentteja keskustelun herättämänä. Todettakoon kuitenkin heti alkuun, että oma mielipiteeni on hyvin "badranilainen", pidän Syyriaa tällä hetkellä suurimpana uhkana Libanonin vakaudelle ja koen henkilökohtaisesti alueellisesti tärkeämpänä "pelastamisen" kuin esimerkiksi Libanonin uhraamisen Irakin vakauttamiseksi (ts. "ei neuvotteluille Syyrian kanssa").
Olisiko Syyrian kanssa neuvoteltava? Kuten Landis totesi, Syyrian ei täydy olla Yhdysvaltain vihollinen ja Yhdysvallat on Irakin toimillaan ja Syyriaa painostamalla katalysoinut vihanpidon. Landisilla on pointtinsa, mutta itse suhtaudun aavistuksen verran kriittisesti Basharin Assadin kykyyn tehdä kompromisseja. Basharin politiikka on osoittatunut vähemmän käytännölliseksi ja pitkäjännitteiseksi kuin isä-Assadin.
Neuvoteltava mistä Syyrian kanssa mistä? Landis painotti vastavuoroisuutta. Mitä annettavaa Syyrialla on? Syyria kenties kykenisi auttamaan Irakin vakauttamisessa. On selvä, että valtaosa "ulkomaalaistaistelijoista" kuitenkin kulkee Irakiin Syyrian kautta - ja osittain Syyrian hiljaisella suostumuksella. Silti shiiojen ja sunnien välisessä laajemmassa konfliktissa Syyrian vaikutusmahdollisuudet ovat heikot, ja Iraniin verrattuna mitättömät. Syyrialle Irakin pakolaiset ovat olleet tähän mennessä eduksi. Landisin lukujen mukaan pakolaisia on jo puolitoista miljoonaa. Badran lainasi IMF:n tuoretta raporttia, jonka mukaan valtosa Syyrian talouskasvusta viimeisen kolmen vuoden aikana on tullut irakilaisten pakolaisten mukanaan tuoman varallisuuden kautta. Aiemmin tällä viikolla Syyria kuitenkin totesi vaativansa jatkossa viisumin irakilaisilta. Kenties pakolaisten "laatu" on nyttemmin heikennyt ja keskiluokkaisia, Syyrian talouden kannalta edullisia pakolaisia ei enää samoissa määrin saavu, ts. kaikki, joiden on ollut suhteellisen helppo lähteä Irakista ovat jo lähteneet. Toisaalta on myönnettävä, että pakolaisten virta Syyriaan on ollut ongelmallista: terveys- ja koulutuspalvelut ovat ylikuormitettuja ja irakilaisten majoittamisen aiheuttama kiinteistöjen hintojen nousu aiheuttaa närää tavallisissa syyrialaisissa.
Rauha Israelin kanssa voisi palattaa Golanin Syyrialle. Mutta se tarkoittaisi, että Syyrian olisi alettava käyttäytyä asiallisesti. Ei enää terrorismin tukemista. Erityisesti tuki rejektionistisille palestiinalaisjärjestöille olisi lakkautettava, siis toimistot Damaskoksessa sulki, ei enää aseistamista tai harjoitusleiriä Syyriassa. Tuen Hamasille olisi lakattava, samoin PFLP-GC. Syyrian olisi myös de facto vetäydyttävä Libanonista. Israelin kanssa rauhan tehnyt Syyria ei voisi enää tukea Hizbollahia. Se taas puolestaan tarkoittaisi, että Syyria menettäisin keskeisen tuen tavoitteilleen Libanonissa. Välirikko Hizbollahin kanssa ja yleisemmin rauha Israelin kanssa olisi myös ongelmallista Syyrian ja Iranin liitossa. Ahmadinejadin kauden uudelleen äärimmäistynyt Iran jäisi yksin rejektionististen palestiinalaisten tukijaksi.
En voi uskoa, että Syyria olisi valmis luopumaan terroristaan, liitosta Iranin kanssa ja erityisesti Libanonista. Rauha Israelin kanssa tarkoittaisi Syyrialle selkeää marginalisoitumista. Ilman Libanonia Syyria ei ole alueellisesti merkittävä toimija. Samaten terrori tai sen uhka pitävät Syyrian jatkuvasti mukana laskelmissa pohdittaessa alueellista tilannetta. Rauhan tehnyt Syyria olisi non-entiteetti, joka kenties toimisi alueellisesti vakauttavana tekijänä, mutta tuskin silti poistaisi Hizbollahin tai rejektionististen palestiinalaisjärjestöjen Israeliin kohdistamaa uhkaa. Käytännössä Israelin hyödyt rauhasta Syyrian kanssa olisivat ehkä vähemmän merkittävät kuin usein annetaan ymmärtää.
Sisäpoliittisesti rauha Israelin kanssa olisi myös Syyrialle ongelmallista. Kiinnostavasti käydessäni Damaskoksessa elokuussa oli tunnelma kovasti aggressiivisempi kuin aiemmin. Tai ehkä tunnelma on liian voimakas ilmaus, mutta valtion tuottama ikonografia oli militantimpaa. Sekä tietysti Basharista oli saatu uudet, vielä entistä mahtipontisemmat potretit, ilmeisesti toukukuun presidentinvaaleissa saavutetun uudelleenvalinnan kunniaksi. Rauha Israelin kanssa poistaisi Syyrian regiimiltä yhden sen tärkeimmistä oikeutuksista. Kehno taloudellinen tila ei enää olisi kansalaisille selitettävissä sotatilalla.
Keskeisintä nähdäkseni kuitenkin neuvoteltaessa Syyrian kanssa on kysymys Libanonin tulevaisuudesta. Kuten Badran on usein todennut Golan on Syyrialle taloudellisesti merkityksetön. Libanon sen sijaan melkeinpä elintärkeä. Syyrialla ei ole mitään syytä neuvotella elleivät neuvottelukumppanit (siis kansainvälinen yhteisö) ole ensin valmiit luopumaan Hariri-oikeudenkäynnistä ja sitten palauttemaan Libanonin hallintaa Syyrian turvallisuuspalveluille ja sitä kautta Syyrien regiimin taloudellisia intressejä Libanonissa. Syyria ei ole millään tavalla ilmaissut valmiuttaan hellittää Libanonista ja esimerkiksi luoda maiden välille normaalit diplomaattisuhteet. Siksi Syyrian kanssa ei voi neuvotella. Muuten päädyttäisiin samaan tilanteeseen kuin vuosien 1990 ja 2005 välillä. Syyrian ei voi antaa uudelleen tukahduttaa Libanonia henkisesti ja taloudellisesti. Enkä usko, että Libanonin tilanne olisi tällä hetkellä näin kärjistynyt mikäli Syyria olisi vetäytynyt Libanonista aiemmin.
Wed, 14 Feb 2007
Kaksi vuotta Haririn salamurhasta
Kaksi vuotta sitten ystävänpäivänä olin saapunut ensimmäistä kertaa Damaskokseen pari päivää aiemmin. Kämppä oli vielä remontoitavana. Asuinpaikkani oli Carlton Hotel suunnilleen Mezzehin ja Kafar Sousehin välimaastossa. Hotellin ikkunasta näkyi iso armeijan kolossi. Otin siitä valokuvia havaitakseni päivällä isot "no photographs" -kyltit katutasossa. Ystävänpäivänä hotellin piha oli väärällään mersuja Libanonin kilvissä. Ensimmäinen kosketukseni Libanoniin. Huoneeni oli kuudennessa kerroksessa. Hotellin disko kerrosta ylempänä. Unta sain yöllä vasta kolmen jälkeen meiningin yläkerrassa hieman rauhoituttua. Libanonilaisnaisten korkokenkätanssi metelöi katon läpi huoneeseeni kerrassaan mahdottomasti.
En tuolloin tiennyt Libanonista kerrassaan mitään. Erityisen hyvin en voi väittää maata vieläkään ymmärtäväni, mutta ainakin tiedän riittävästi voidakseni olla vihainen seuratessani Libanonin säpälöitymistä. Rafik Harirista kuulin ensimmäistä kertaa vasta pommin jo räjähdettyä. Syyrialaisen asiakkaamme toimistolla pällisteltiin uutisia verkosta. En tuolloin tiennyt riittävästi edes syyrialaisista, että olisin voinut päätellä mitä mieltä paikalliset olivat tapahtuneesta. Kummallisen vaitonaisia olivat, muistan ihmetelleeni. Eipä kovin yllättävää näin myöhemmin tarkasteltuna.
Seuraavana päivänä lueskelin hallituksen englanninkielistä lehteä, Syrian Timesiä. Ei vaatinut kovin kummoista medialukutaitoa oppia lukemaan kyseistä propaganda-aviisia hieman epäuskoisesti virnistellen. Luonnollisesti SANA (Syrian Arab News Agency) osoitti syyttävän sormensa kohti Israelia. Selvähän se, on toki loogista, että näin mittavan operaation voi suorittaa vain valtiollinen toimija (tiedustelupalvelu) ja sehän on siis tietysti Mossad. Aina hämmästyttää kuinka suorastaan typeriltä dogmaattiset syyrialaislausunnot voivat kuullostaa. Varmasti Mossad olisi moisen iskun kyennyt suorittamaan, mutta miten Syyria saattoi antaa kyseisen kaltaisia lausuntoja, kun maan oma tiedustelupalvelu tunnetusti oli libanonilaiskätyriensä turvin suvereeni tiedusteluelin Libanonissa.
En voi väittää olevani kovin objektiivinen, toisaalta. Libanonista pidin välittömästi saapuessani sinne ensimmäistä kertaa pari viikkoa Haririn murhan jälkeen. En ole riittävän vanha, että olisin aktiivisesti seurannut tapahtumia Libanonin sisällissodan aikaan. Sodan jälkeiseltä ajalta mieleeni oli tarttunut vain sekalaisia havaintoja. Oikeastaan pidin maata kummallisena vakauden menettäneenä palestiinlaisterroristien temmellyskenttänä, josta ammuttiin raketteja Israeliin. En varmaan osannut tehdä kunnollista eroa palestiinalaisten ja Hizbollahin välille. Beirutista minulla oli kuva modernina ja vapaamielisenä kaupunkina, sellainen vauras ja raikas länsimaalaisuuden keidas arabimaailmassa.
Beirut täytti odotukseni. Suuntasin Hamraan, Hotel Mayflowerissa ja sen Duke of Wellington -baarissa voi istua ja siemailla libanonilaista Al-Mazaa -olutta (suosittelen, erityisesti kesäkuumalla Mayflowerin kattoterassilla nautittuna), en tiedä, ehkä siinä on sellaista kotoisuutta muuten vieraassa ympäristössä, joka on vastustamattoman kiehtovaa. En oikein osaa sitä selittää, ehkä siinä on hiven jotain kolonialistista. Hamra, Solidere, Rue Monot, Rauoche. Ei kovin representatiivinen kuva Beirutista, mutta se mitä olin hakemassa, vaihtelua Damaskokselle. Beirutissa oli illuusio vapaudesta. Damaskoksessa oli liiankin selvää, että sieltä se vapaus puuttui. Beirutissa sentään vapauden idea ainakin suunnilleen ymmärrettiin.
Maleksittuani illan Hamrassa, ihasteltuani Bliss Streetiä ja AUB:ta, kiertelin seuraavan päivän kaupungilla. Aikani etsiskeltyäni löysin marttyyrien aukiolle. Kiertelin seetrivallankumouksellisten telttaleirin pariin otteeseen. Paikalle majoittuneiden lisäksi ei väkeä vielä ollut kovin, mutta iltaa kohden aukio täyttyi. Kävin Haririn haudalla vielä silloin työnalla olleen, Haririn rahoittaman, moskeijan vieressä. Työmaa-aidat olivat täynnällään iskulauseita. Kolme keskeistä teemaa olivat: Syyria ulos (armeija, loppu miehitykselle), alas tiedusteluvalta (irti Syyrian tiedustelupalvelun ja näiden libanonilaiskätyreiden kahlitsevasta otteesta) ja totuus Haririn murhan toimeenpanijoista. Neljäntenä teemana telttakylän bannereissa ja plakaateissa perättiin libanonilaisten yhtenäisyyttä, pois uskonnollisten ryhmien vastakkainasettelu.
Varsin pinnallista tämä ryhmittymien välinen yhteiselo oli silloinkin. Istuskelin pitkään keskustelemasas erään teltan edustalla. Kertoivat olevansa druuseja. Eräs totesi: "Walid Jumblatt for president!" Muut toppuuttelivat (puolivakavissaan), hei, ei noin saa sanoa! Enpä oikein tiedä miten libanonin sektariaanisuutta voitaisiin purkaa. Edes seetrivallankumouksen "ytimessä" klaaniuskollisuus eli vahvasti. Kaksi vuotta myöhemmän hallituskriisin edellytykset olivat jo tuolloin selvästi esillä. Seetrivallankumous oli kuitenkin vahvasti keskiluokkainen, sunnien, kristittyjen ja druusien projekti. Shiiat olivat poissa ja osallistuivat vasta Hizbollahin masinoimiin vastamielenosoituksiin. Oli ehkä virhe sotkea sekä Syyria että Hizbollah samaan turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan (1559). Vaikka ehkä on turha edes miettä, että Syyrian miehityksen purkaminen ja Hizbollahin aseistariisunta olisi voitu pitää erillään Yhdysvaltain ja Ranskan Libanonia tukevassa politiikassa. Silti se turhaan repi libanonilaista mielipidettä kahtaalle. Vastamielenosoituksillaan Hizbollah esitti tukensa Syyrialle, mutta samalla kamppaili omasta puolestaan päätöslauselmaa vastan.
Huolimatta eilisistä Bikfayan bussipommeista Haririn muistopäivä näyttää sujuneen rauhallisesti. Armeija on saanut pidettyä hallitusmieliset ja opposition irti toistensa kurkuista. Hyvä niin, mutta en oikeastaan edes uskonut kahden viikon takaisten mellakoiden toistuvan. Eilinen provokaatio epäonnistui. Se oli kerrassaan liian härski, aivan turhan yksioikoisesti hallitusmielisiä kristittyjä vastaan suunnattu. Se on uskomattoman surullista, että olisi Syyrian etujen mukaista provosoida koko Libanon kiehumaan yli. Onneksi provokaatio oli niin roistomaisen kovakourainen. Väitän sen lisänneen kaikkien osapuolten halua ystävänpäivän rauhanomaiseen läpivientiin. Jännitteet eivät ole mihinkään kadonneet, mutta olisi ollut kaikille aivan liian kriittistä antaa niiden purkautua tänään.
Niin se vain on - olen tainnut tulla itsekin dogmaattiseksi. En osaa nähdä muita tahoja Bikfayan pommien taustalla kuin Syyrian. Haririn tribunaali ei Syyrian näkökulmasta saa tapahtua. Syyrian tuomitseva ratkaisu tribunaalissa olisi Syyrian regiimille liian iso riski. Kansainvälinen yhteisö ei voisi olla asettamatta pakotteita. Syyria menettäisi sen tuen, joka sillä vielä arabimaiden yhteisössä on. Myös Iranin kärsivällisyys olisi koetuksella. Vahvasti ongelmainen Syyria olisi Iranille vain riippakivi. Hankala kevät on vielä edessä kaikille osapuolille. Hienoa, etteivät Ranska ja Yhdysvallat ole hylänneet Libanonia. Onneksi Yhdysvallat ei ole ollut valmis kompromissiin Syyrian kanssa Irakin rauhoittamiseksi. Siinä diilissä Libanon menisi uhrilampaana ja hyöty Irakin osalta olisi sekin kyseenalaista.
Mon, 14 Aug 2006So we now have a UN security council resolution, 1701. And an agreed upon time for the ceasefire to come into effect in roughly four hours (on Monday at 0500 UTC). Heavy fighting in the south through Sunday, Israelis bombing southern Beirut and over two hundred and fifty Katyushas in the Isreali north. Lebanese cabinet agrees to 1701 on Saturday, but fails to even have a scheduled meeting the next day to start discussions on the actual (and crucial) implementation details. Nasrallah has also voiced his and Hezbollah's commitment to abide by 1701 except of course that as long as the IDF is present in Lebanon that abidance is effectively null and void.
I don't know. Maybe there would be room for cautious optimism, but still: the truce is very fragile indeed and clashes between HA and IDF seem inevitable. It all depends on Hezbollah. Isreal went to war with a stated objective of Hezbollah's annihilation. Hezbollah is still there, keeping up the barrage of rockets on Sunday as usual. Israelis have advanced up to the Litani river, but certainly haven't secured the territory. Militarily HA has won and IDF lost.
Politically it is still unclear. Maybe Olmert can salvage something out of the disaster, like, why was it all worth it. Lebanon is still hostage to Hezbollah. Why would they give up such a position? Shebaa is a sham, convienient excuse to keep up the "resistance" credentials. Shebaa is only resistance to disarm, resistance to compromise, resistance to participate in a pluralistic democracy, resistance to be truly Lebanese. By virtue of its ability to execute on its own foreign policy Hezbollah has unique control over Lebanese domestic politics. Being "truly Lebanese" Hezbollah would not resist being stripped of such control.
Funny the way Hezbollah is seen as an Iranian/Syrian proxy or champions of Arabism/Islamism. As if Hezbollah is by default part of a bigger game. Certainly it is, but such thinking also merges Lebanon into wider conflicts. Lebanon has suffered enough for being a proxy in regional struggles and has sacrificed enough in championing causes of pan-whatever.
I wrote about it before, but I say it again. Hezbollah must disarm, but Lebanese domestic politics must be reformed. Current model of confessional democracy doesn't work for Hezbollah. Demographic realities must be adhered to and in return Hezbollah must become a true party in the liberal democratic sense. What we'll have then is a real test of the democratic peace theory. Israel is a democratic state. With a democratic, authoritative Lebanese state as a counterpart, could they make the theory work and maintain peace?
Mon, 31 Jul 2006
Hezbollah courageous? I don't think so.
We had an interview of the author Emily Nasrallah in the local daily, Helsingin Sanomat. I've been carrying around a collection of her short stories for a week or so, but haven't actually managed beyond the introduction. What amazed me in the interview was what she said about Hezbollah.
"War always creates more problems than it solves. Nevertheless on can't but admire the courage and will power of the Hezbollah fighters. They risen to oppose Israel, the strongest military might in the region, in a manner that no Arab country has been bold enough to do. It is astonishing even if one doesn't support Hezbollah itself."
Some semi-serious comparisons have been made between Nasrallah (Hassan) and Che Guevara. What Nasrallah (Emily) says reminds me of my own stance towards Che. I've never endorsed Che's politics, I've always considered his methods reprehensible, but I've always admired his attitude. Che believed and was consistent in acting on his beliefs.
With Hezbollah I can't accept the politics or the methods, nor admire the attitude. First, the premises of Hezbollah as the "resistence" are void. Shebaa is simply not worth it; prisoners would be freed if Hezbollah disarmed; and being dogmatically anti-Israeli is utterly out of touch of any realpolitik.
Second, the methods? Saturating civilian targets with Katyushas, very civilized indeed. As a friend pointed out, the asymmetric ratio of civilian deaths between Lebanon and Israel is not due to lack of malicious intent on the part of Hezbollah. The Israelis simply have better weapons, but both sides are causing unacceptable death and terror among the civilian population.
Third, would I admire the courage of Hezbollah fighters? It takes some gall to take on Israel, but the purity of Hezbollah's motives is absolutely open to question. And what courage is there in sacrificing Lebanon for politics that don't make sense and are not backed by a shared agreement covering the whole polity. Subjecting Lebanon to destruction for parochial interests is at best cowardly.
Granted, much of the criticism could be levied on Che as well. So maybe it is just that Che with his beret and scragly beard cuts a more dashing figure than Nasrallah in his robes and groomed beard.
Sun, 30 Jul 2006
Israel halts air strikes, what about the Katyushas?
According to Reuters Israel has acquiesced to a two day cessation of air strikes. Depressing that it was necessary to have a tragedy in Qana once again. But had this worst hit of the war happened elsewhere it wouldn't have carried to same strong symbolic meaning and perhaps not forced the Israelis to compromise.
However, forty eight hours is a very short period of time indeed. The security council will undoubtedly convene and must hammer together a convincing resolution. As far as Hezbollah is concerned, resolution 1559 will be reiterated. Hezbollah must disarm, Lebanese army to be deployed in the south and a "robust" international force organized to assist the army. A prisoner exchange should also happen. The Israelis will not accept anything less.
I am not feeling very optimistic. Isreal wanted to have ten to fourteen days to "finish the operation". What would that have entailed? More bombardment of the south. More civilian casualties as there is no easy way out of the villages in the south. Before the announcement of a halt in air strikes Israel had warned the residents of two villages in the south of imminent strikes. In a show of astonishing arrogance the Isrealis had been demanding the UN evacuate the residents of the villages before sunset. Considering the lack of care the IDF showed towards the UN last Tuesday in Khiam, it is no wonder that Annan promptly retorted with a "no way".
No aerial bombardment, but what will the IDF do then? Certainly they will not stand idle while Hezbollah continues with rockets. More rockets were launched today at Israel than on any day before. Extending ground operations within Lebanon seems out of the question for the IDF. After several bloody days of combat around Bint Jbeil resulted in a failure of the IDF to secure the city and in a retreat on Saturday, it doesn't seem likely they would take on Hezbollah at close quarters. Seeing that the internal debate within Israel has been growing critical of the abilities of the IDF to achieve destruction of Hezbollah (at least with current tactics), it is conceivable that Israel would give diplomacy a chance.
Again, I am not optimistic. Hezbollah's capabilities have probably not been significantly impaired and thus they have little incentive to stop rocketing south of the border. Unless the diplomatic efforts achieve a breakthrough and an agreement with Hezbollah by Wednesday, the IDF will commence with increased vigor and bomb southern Lebanon to cincers. Nothing much else they can do.
Everything now depends on Hezbollah. What was Hezbollah expecting on the 12th of July when they launched their crossborder assault? A simple prisoner exchange to bolster their standing as champions of pan-Arabism and as the arch enemy of Isreal; after all, can't let Hamas and Khaled Meshaal steal the show. If Hezbollah was not counting on an all out war with the IDF, they might be ready to cease hostilities. What would be needed then would be a reshaping of internal Lebanese politics.
Hezbollah as a political party is less significant than Hezbollah as a guerrilla force executing its own foreign policy at the expense of the Lebanese state. By engaging in violent geopolitics Hezbollah can force its hand in Lebanese politics and effectively holds a veto. Hezbollah upends the doctrine of war as an extension of politics. With its wargames it plays the worn out "undermine the state in order to bolster your sectarian interests" routine. Since the cedar revolution and ousting of the Syrians, it is Hezbollah that has refused the return to a pre-1976 pluralism, fragile though that might have always been.
I can't see Hezbollah disarming except if it can be reborn as a bona fide political party sans militia, but with significantly increased political influence. An overdue deconfessionalisation of the Lebanese electoral system would achieve this. On the short term sectarian interests of the Shiite would gain. Longer term one might hope for a truly deconfessionalized system where parties are formed around issues and ideologies that cut through sectarian boundaries. Nasrallah has claimed that it is not the aim of Hezbollah to mold Lebanon into an Iranian style Hezbollahstan. Maybe Hezbollah could indeed function as a constructive actor in a liberal democratic system. If not, then it doesn't seem possible for Mount Lebanon and Hezbollahstan to coexist within one sovereign state.
Wed, 26 Jul 2006
Seeing Beirut, thinking Quneitra
When my brother visited me in Damascus last fall we day tripped to the village of Quneitra. Beyond the modern village lies a strip of UN controlled land accessible from Syria, beyond that the Israeli occupied Golan Heights. A permit (easily obtained in Damascus) is required to enter old Quneitra. Also, a representative of the Syrian security services will accompany all visitors and show around the "sights".
My feelings towards the visit are mixed. What the Syrians want visitors to see is a testament to the evils of the Israelis. When the Israelis retreated after the 1967 war they purposefully ruined most of the village. The Syrians have left things as is except (naturally) adding signs such as "Quneitra hospital: turned by the Zionists in to a firing target and destroyed".
After the visit I was feeling rather disgusted. No denying that the Isrealis had reduced buildings to rubble, but first and foremost I was feeling the usual nausea of an onslaught of Syrian propaganda. Having been in Syria for months and months I had little patience for the dogmatic anti-Israeli drivel propagated by the regime and sadly accepted by the population at large. Why support a war memorial when it serves a repressive regime that requires an external enemy as an important source of domestic support?
Some five months after the visit I was in Damascus again and staying in the al-Rabie hotel (highly recommended), a backpacker haunt. There I met a Japanese-Korean fellow. He'd visited Quneitra earlier that day and was highly impressed. For him the site had meaning as a way to grasp what war is truly about. A valid viewpoint, I agreed, but still it was hard for me to see the village as anything but a propaganda exhibit.
The reason why I am writing about this are the pictures coming from south Beirut and the border. First few days of the war I didn't seem to quite grasp the situation. The south was inaccessible and Hezbollah had cordoned off south Beirut. Walking around in Beirut I've seen enough reminders of the previous wars - buildings left standing as skeletons only and the ubiquitous pockmarks of machine gun fire - to have thought I knew the look of destruction. Not so, not at all. I've seen a living Beirut, not Beirut being destroyed, reduced to non-existence.
Please, IDF, don't destroy Lebanon. Hezbollah asked for war, I don't really care about them, but Lebanon has been scarred enough.
Wed, 19 Jul 2006On Monday I went with a friend to a demonstration in the center of Helsinki organized by an "anti-war network" (pictures). What I wanted to do was show my support for Lebanon, but I should have known: instead of acknowledging the complexity of the situation in Lebanon the demonstration was an uncritical display of anti-Israeli fervor.
Please, Lebanon is not Palestine. Despite the many similarities between the ongoing crises in Gaza and Lebanon, serious confusion results whenever they are lumped together in a mess of anti-Isreali sentiment. Marching with indignation to the Isreali embassy in Helsinki the demonstration seemingly managed to absolve Hezbollah of any responsibility. Instead we were treated to a speech by a representative of the Palestinian authorities treating us to claims such as Israel being the sole remaining occupying power in the world and the legitimacy of "resistance" against Israel.
Admitted there was one small banner stating the obvious "Hezbollah != Lebanon". Whenever the marching crowd was chanting "Olmert is a killer, Bush is a killer" my friend and I tried timidly to follow with "Nasrallah is a killer". Ditto with "Hezbollah is terrorist" to "Israel is terrorist, America is terrorist". We managed to draw glances from several of our fellow marchers, but whether they approved or not, I don't know.
If only Hezbollah would have an embassy, I'd be there demonstrating daily. But that's wishful thinking; Hezbollah simply executes their own foreign policy on the expense of Lebanon as a whole. Simply the worst piece of utter bs during this campaign has been the Hezbollah appeal for Lebanese patriotism, the claim to be working in the interests of the Lebanese people.
After the demonstration we headed out to support Lebanon by buying four bottles of 2003 Chateau Ksara. Earlier that day my mother had raided the local store and emptied the shelves of Ksara with a purchase of nine bottles. As of today, they still hadn't restocked.
Everybody in the Alko service area (i.e. Finland), do something little and buy a bottle or two of Ksara or Musar. We need to empty the central storage facilities of Alko of all Lebanese wines. Once the Isreali blockade clears we want Alko to have new order out. Also, let me know if there are other Lebanese products available here.
Addendum: Last week Umayya Abu-Hanna and small group of people organized a rather more subdued, but in my opinion more appropriate demonstration. White flowers were laid in front of the Israeli embassy.
Update: Over at The Lebanese Bloggers a similar experience at a rally is described: if one condemns Hezbollah, people seem to assume that as an implicit an approval of Israeli actions.
Update, 2006-07-26: Another rally was held in Helsinki last Monday (pictures). I didn't attend, but according to reports in local media the crowd marched to the embassy again and burned a homemade Israeli flag. I don't really approve. Wholehearted demonization of Isreal and mixing up the Lebanese and Palestinian issues is not productive and most of all absolves Hezbollah.